Monille keksinnöt tarkoittavat suurista oivalluksista syntyneitä ratkaisuja, joista on seurannut historiallisia mullistuksia. Sellaisia, kuten kirjapainotaito, höyryvoima, hehkulamppu, lentäminen tai internet. Mutta, kun selailee patenttitietokantoja tai lukee keksinnöistä, voi havaita, että paljon on myös keksitty pelkästä keksimisen ilosta. Monasti on myös koetettu ratkaista ongelmaa, jota ei tosiasiassa ole ollut. Keksintöjen värikkäästä maailmasta löytyy lukemattomia esimerkkejä. Tässä muutama.
Kekseliäästi kohtelias
Vielä noin sata vuotta sitten länsimaissa hattu tai jokin päähine laitettiin aina päähän, kun lähdettiin ulos. Yhteiskuntaluokasta ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Paljain päin ei yleensä liikuttu. Vastantulijoita, myös tuntemattomia, tervehdittiin nostamalla hattua, tai ainakin koskettamalla sen lieriä. Mutta mikä avuksi, jos käsissä oli kantamuksia ja hatun nostaminen oli mahdotonta? Yhdysvaltalainen James C. Boyer tunnisti mielestään vakavan ongelman. Hän rakensi hatun sisään tulevan jousivoimalla toimivan koneiston. Se tukeutui päätä vasten metallisilla jaloilla. Jousi viritettiin, sitten vain hattu koneiston päälle ja ulos. Mekanismin avulla hattua saattoi nostaa ilman käsiä, kun päätä nyökäytti. Boyer jätti keksintönsä patenttihakemuksen 1897. 1
Boyerin patentti on hyvä esimerkki toimivasta keksinnöstä, jolla ei todennäköisesti ole edellytyksiä kaupallistumiseen. Hyödyntämisväylän puuttuminen tarkoittaa, että siitä ei tullut innovaatiota. Ainakin vaikuttaisi siltä, että keksintö ei jostakin syystä ole yleistynyt.
Kyllä lähtee! Loishäätöä 1800-luvun tyyliin
Menneinä aikoina huonon elintarvikehygienian takia monenlaiset loiset olivat ihmisten vitsauksina. Hienommallakin väellä saattoi suolistossa lymyillä valkoinen nauhamainen lapamato. Se oli kiusallinen, joskaan ei aina hengenvaarallinen vaiva. Tartunta saattoi tulla esimerkiksi huonosti kypsennetystä lihasta. Ongelma oli siis todellinen, mutta aikakauden lääkkeet olivat arveluttavia ja usein vaarallisempia kuin itse mato.
1800-luvun puolivälissä kekseliäs lääkäri Alpheus Myers tarkasteli asiaa toisesta näkökulmasta ja kehitteli ratkaisuksi pyydyksen. Se oli pitkän narun päässä oleva pieni metallinen putkilo. Putkessa oli jousella toimiva luukku, joka napsahtaisi kiinni, kun mato nappaa putken sisään asetetun maittavan syötin. Käyttö olisi yksinkertaista. Potilas nielaisee loukun naruineen ja jää muutamaksi päiväksi odottelemaan, että loukku ehtii suolistoon ja narussa tuntuu nykäisy. Sitten vain kiskotaan, kunnes loukku ja siinä kiipelissä oleva mato saadaan suun kautta ulos. Pelkästään koko ajatuksen kirjoittaminen tuntuu vatsaa vääntävältä, saatikka sitten kun loukku olisi aidosti käytössä, ja mato riippumassa toisessa päässä.
Keksinnön mekaniikka kyllä toimi, mutta keksintö ei. Myers ehkä kuvitteli, että loinen olisi tiedostava olento, jolla olisi kyky liikkua suolistossa ja vatsassa ja tuntea houkutusta sille asetettuun syöttiin. Ilmeisesti patentti-insinöörikään ei tätä tiennyt, sillä Myers sai keksinnölleen patentin vuonna 1854. 2
Nykyään Myersin ratkaisu ei saisi patenttia. Keksinnön pitää toimia siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu. Lisäksi ihmisten ja eläinten kirurgista tai terapeuttista käsittelyä tai diagnoosia tarkoittavalle menetelmälle ei voi hakea patenttia.
Kun valtio päätti tanssin tahdin
Vuosina 1949-90 Euroopassa sijainnut DDR, Itä-Saksa, oli Neuvostoliiton tiukassa kontrollissa ollut valtio, jossa vapaasti muokkautuva länsimainen kulttuuri nähtiin yhteiskunnan yhtenäisyyttä vaarantavana tekijänä.
1950-luvun lopulla tuolloin vastikään Amerikassa syntynyt rock’and’roll tunkeutui Itä-Saksaan, maan kontrolloitujenkin rajojen yli. Viranomaiset tuohtuivat.
Nuorten ei todellakaan ollut sopivaa vääntelehtiä dekadenteilla tavoilla, sillä heidän oletettiin pitävän katseensa tiukasti suunnattuna kohti kirkasta kommunistista tulevaisuutta. Yksilön vapautta ja hedonistisia nautintoja korostava tyyli ei jäykkään sosialistiseen yhteiskuntaan kuulunut. Jotta itäsaksalainen nuoriso saataisiin ruotuun, järjestelmä puuttui asiaan.
DDR:n kulttuuriministeriön määräyksestä nuorisolle kehitettiin oma sosialistinen tanssityyli. Se sai nimekseen Lipsi (latinaksi Leipzig). Siinä parit liikkuivat – rokkitanssien sijaan – tiukasti määrätyssä askelkuviossa 6/4-tahtiin. Ja tietenkin ilman rokkiklubeista tuttuja villejä improvisoituja liikkeitä. Kapellimestari ja säveltäjä René Dubianski kirjoitti ensimmäiseksi hitiksi ajatellun kappaleen ”Lipsi Nr. 1”. DDR:n kulttuuriviranomaiset haaveilivat, että Lipsi olisi myös huikea vientituote, joka peittoaisi dekadentiksi ajatellun rockin suosion. Tanssi esiteltiin vuonna 1959 myös Leipzigin messuilla, jossa kansainväliselle yleisölle luotiin kuvaa edistyksellisen maan teknologiasta ja kulttuurista. 3
Lipsi-tanssille väitetään haetun jopa patenttia. Arkistoista ei tosin löydy tästä jälkeä. Ainakaan nykyisin tanssin askelkuviolle olisi hankalaa saada patenttia. Se todennäköisesti luokiteltaisiin taiteelliseksi luomukseksi, jota suojaa tekijänoikeus. Tai ehkä säännöksi älyllistä toimintaa varten, joka ei voi saada patenttisuojaa. Patentti tai ei, Lipsi epäonnistui. Itäsaksalainen nuoriso ei suostunut tanssimaan valtion tahtiin. Rockin riemu on rajaton ja Lipsi-projekti sen sijaan haudattiin vähin äänin.
Muista kolme asiaa
Keksiminen on hauskaa ja uuden luominen palkitsevaa. Mutta kehitystyössä on aina hyvä muistaa kolme perustavanlaatuista kysymystä:
- Olenko tunnistanut ongelman, joka kannattaa ratkaista?
- Onko esittämäni ratkaisu oikea ratkaisu tähän ongelmaan?
- Haluanko tosiaan ratkaista sen?4
Edellä kuvatut keksinnöt ja kehitelmät ovat sellaisia, että nämä kysymykset taisivat jäädä vähemmälle huomiolle. Joka tapauksessa ne osoittavat paitsi ihmismielen ehtymätöntä mielikuvitusta, myös, että ongelmia voi ratkaista monella tavalla. Monesti saattaa olla, että teknologia tai vielä vähemmän ideologia ei tuo ongelmaan toivottua ratkaisua. Ja aina kannattaa pitää mielessä, että pelkkä patenttiasiakirja ei tuota vielä mitään. Keksintö pitää voida hyödyntää. Vasta silloin ollaan innovaation äärellä.
Kirjoittaja
Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.
Lähteet
- Patentti CA56332, 17.5.1897: Saluting Device
- Patentti US11492, 14.11.1854: Tapeworm-trap
- Peter, B. (2022). To dance or not to dance? Aesthetic subversion of the body politic in the GDR. Popular Music History, 14(2), 183-197.
- Croll, A. & Peters, B. (2020) Lean Analytics. Use Data to Build a Better Startup Faster. O’Reilly, 36. (käännös JJ)
Ei kommentteja